”Kaikki vain puhuivat minun ylitseni ja ohitseni. Aivan kuin minua ei olisi ollut olemassakaan.”
Näkövammaisilla yksinäisyys on kaksi kertaa yleisempää kuin suomalaisilla keskimäärin. Tessa Koponen, 27, koki yksinäisyyttä erityisesti koulussa.
Olen miettinyt usein, että miksi juuri minä jouduin olemaan niin paljon yksin kouluaikoina.
Alakoulussa seisoskelin välitunnit toimettomana, kun en pystynyt osallistumaan pihapeleihin niin kuin näkevät lapset. He eivät tietenkään osanneet sovittaa leikkejään niin, että minäkin olisin päässyt mukaan. Tunsin usein olevani sivussa kaikesta.
Yläkoulu lähti hyvin liikkeelle. Seiskaluokalla sain monta kaveria. Kasiluokalla olin taas ulkona kaikesta. Olin kuitenkin mukana piharingeissä, vaikka kaikki tuntuivat puhuvan minun ylitseni ja ohitseni koko ajan. Päätin, että ihan sama, ollaan sitten yksin.
Ysiluokalla luokkakaverit yrittivät hakea kontaktia minuun jonkin verran. Juttelin kyllä heidän kanssaan, mutta en luottanut enää siihen, että kukaan luokkakavereista haluaisi olla kanssani aidosti. Lukiossa minulla ei ollut yhtään kaveria.
Opiskelen tällä hetkellä yhteisöpedagogiksi ammattikorkeakoulussa. Olen täällä ainoa sokea opiskelija, ja kouluyksinäisyyttä olen potenut täälläkin. Olen kuitenkin saanut hyviä ystäviä muualla opiskelevista näkövammaisista nuorista. Heidän kanssaan kokoonnumme yliopistolle, ihan vaan olemaan ja opiskelemaan yhdessä.
Näkövammaisten liitto on ollut osa elämääni aina. Näkövammaisten liiton kerhot, kurssit ja leirit ovat olleet minun pelastukseni eri elämänvaiheissani. Niiden kautta olen saanut ystäviä ja vertaistukea.
Näkövammaisilla yksinäisyys on paljon yleisempää kuin muilla suomalaisilla. Minulla yksinäisyys tuntuu painavalta, se menee koko kehoni läpi. En kuitenkaan jää vellomaan yksinäisyyden tunteeseen, vaan tartun siihen kunnon otteella ja sanon itselleni: eihän tässä mitään, ei minun elämäni tähän kaadu. Päätän keskittyä niihin asioihin, jotka ovat elämässäni hyvin.
Tessa
