Antti Penttilä oli opettamassa tietotekniikkaa luokassaan, kun maailma hänen ympärillään peittyi sumuun.
”Viikko sitten, kun istuin mökin portailla ja aistin samalla syksyistä ilmaa, sanoin itselleni: Elämä on minulla kunnossa. Kaikki on minulla hyvin.”
Eräänä syksyisenä päivänä yksitoista vuotta sitten kaikki ei ollut hyvin. Antti Penttilä oli opettamassa tietotekniikkaa luokassaan Vierumäen urheiluopistossa, kun maailma hänen ympärillään peittyi sumuun. Samankaltaista oli tapahtunut aiemminkin, mutta ei näin pahoin.
Antti oli juuri heijastanut valkokankaalle PowerPoint-esityksen, jota hän yhtäkkiä ei enää nähnytkään. Antti lähti siltä istumalta lääkäriin, ja oppilaat jäivät luokkaan opiskelutehtävien pariin.
”Näköni oli heikentynyt kesästä alkaen, joten osasin pelätä pahinta. Lääkärin vastaanotolla selvisi, että näkö on mennyt ja lopullisesti sittenkin. Se oli paha paikka. Yhdessä tunnissa olin menettänyt rakkaan työn ja rakkaat harrastukset.”
Kotiin päästyään Antti meni vessaan ja oksensi. Hänellä oli toivoton olo, tulevaisuus näyttäytyi synkkänä edessä. Heti vessasta tultuaan hän kuitenkin päätti: ”Elämäni ei ole ohi, elämä jatkuu. Se vain muuttaa muotoaan.”
Antti menetti tarkan näön alueensa, mutta liikkumisnäkö hänelle jäi. Hän näkee näkökentän reunoilla sen verran, ettei tarvitse valkoista keppiä tuekseen.
”Tunnistan ihmiset kävelytyylistä ja puheesta. Virastoissa otan valkoisen kepin käyttöön, jotta ihmiset tietävät minun olevan näkövammainen. Ulkona kulkiessa en keppiä tarvitse. Luuppi on minulle se kaikkein tärkein apuväline. Se roikkuu kaulassani kuin kaulakoru. Siinä se luuppi on kulkenut mukana yhdentoista vuoden ajan, heti niistä päivistä lähtien, kun näkö meni.”
Antilla on iso ystäväpiiri, ja hän osallistuu täysillä esimerkiksi Heinolan näkövammaisten yhdistyksen toimintaan. Hän on mukana myös vapaaehtoisessa pelastuspalvelu- ja reserviupseeritoiminnassa sekä näkövammaisten puhelinringissä. Jaettu yhteinen toiminta on hänen mielestään se paras ilo.
”Yksi erikoisuuksistani on laatia lähialueille kävelyreittejä, jotka sitten reippailemme läpi yhdessä kymmenhenkisen kaveriporukan kanssa. Parhaillaan olen pohtimassa päiväretkeä Mikkeliin.”
Vertaistuki ja Iiris-keskus ovat olleet merkittäviä Antille. Parhaimmat vinkit ja tuki tulevat saman kokeneilta.
”En voi voivotella omaa kohtaloani, vaikka näkö menisi vielä nykyistäkin huonommaksi. Sainhan nähdä täysillä yli viisikymmentä vuotta. Syntymäsokeita kunnioitan erityisen paljon, en tunne yhtäkään, joka olisi elämäänsä valitellut sen suuremmin. Muutenkin jos alkaa yksin vatvoa asioita, aletaan olla suossa. Toivonsa jo menettämäisillään oleville sanon aina: Ei se elämä näkövammaan lopu, asenne ratkaisee.”
Antti koettaa auttaa apua tarvitsevia parhaansa mukaan. Hän muun muassa toimii vapaaehtoisavustajana.
”Sokea auttaa sokeaa. Opastetaan täysin sokeita, viedään heidät ruokapöytään ja varoitellaan mahdollisista eteen tulevista vaaroista.”
Antin huumorintaju tunnetaan sekä näkövammaisyhteisössä että näkevien parissa. Huumori ja hyvä mieli kulkevat hänen mukanaan kaikissa elämän käänteissä. Kerran kun ulkomaan matkalla oli aivan tajuton vesisade, Antti pyysi kavereitaan lähtemään ulos hänen kanssaan. Kaverit tietenkin ihmettelivät, että ”miksi sinä Antti haluat viedä meidät rankkasateeseen?” Siihen Antti tokaisi:
”Kerrankin ollaan samalla viivalla, kukaan ei näe kunnolla eteensä.”
Vertaistuki ja Näkövammaisten liiton Iiris-keskus ovat olleet se suurin tuki Antin elämässä näön menettämisen jälkeen. Vertaistuessa erityisesti näkövammaisten puhelinrinki ja toiminta Heinolan näkövammaisten yhdistyksessä ovat olleet ratkaisevan tärkeitä. Iiris-keskuksen ammattilaisilta Antti kertoo saaneensa aina tukea ja vastauksen kaikkiin näkövammaisuuteen liittyviin asioihin maan ja taivaan väliltä.
Tukemalla työtämme myös Sinä olet mukana auttamassa Anttia ja muita näkövammaisia ihmisiä heidän eri elämänvaiheissaan. Tee nyt kertalahjoitus tai ryhdy Annansilmät-kuukausitukijaksi!